Ajattelin ensin, etten kirjoita tänne mitään tästä tämänhetkisestä olosta, mutta koska on maailman tyhmintä olla täällä yksin kipeänä niin, ettei voi surkuttaa kenellekään, niin surkutan sitten edes tänne.

Minulla on kesästä lähtien ollut mystikaalisia kipuja eri puolilla kehoani. Niitä tulee ja menee, nimitän niistä surukivuiksi. Nyt ihan hirvittävä surukipu on tehnyt pesänsä minun oikeaan olkavarteen ja siihen sattuu niin hirveästi, että tekisi mieli vaan itkeä. Surukipuja ne on siksi, kun ne tuntuu yhtä inhottavilta kuin se kalsea tunne sydänalassa, joka tulee joka päivä; isi on kuollut.

Joskus näiden olojen kanssa tuntuu aika raskaalta se, että täällä ei ole ketään, joka jakaisi tämän kaiken, on vaan yksinään uskottava siihen, että huomisestakin tulee ihan kiva päivä. Toivottavasti tämä hirvittävä, juiliva kipu jättäisi minut yön aikana rauhaan.

"Kuuletko Luojani, kuuletko mua.
Kanna mua siivilläs, kannata mua,
en tahtoisi yksin mä taivaltaa."